Tästä se kaikki alkoi

Mökillemme on  vuosia kertynyt jo vähän reilut 20 ja vierähtäneiden vuosien aikana siellä on tapahtunut yhtä jos toistakin ja tässä pieniä paloja vuosien varrelta.

Mökin rakennuspuolen hoiteli aikoinaan edesmennyt avoappiukko poikiensa kanssa ja rakentaminen tapahtui kuulemma periaatteella, että mökki kestää hänen elinaikansa ja sen jälkeen on sitten muiden vuoro remontoida. Niinpä, hyvin tiesi ukko rakentaneensa oman elinkautensa kestävän mökin, koska viime vuosina tässä on tehty pienimuotoisia remontteja.

Ennen sukupolven vaihdosta perunamaakin löytyi porkkanoineen ja sipuleineen ja en edes enää muista mitä kaikkea siellä kasvoi, mutta kasvoipahan kuitenkin, jokseenkin kituisasti. Kasvimaan pitäminen sattui ilmeisesti olemaan appivanhempien mielestä mukavaa hommaa, muille se taisi olla enemmän kuin rasite. Vaihdoksen myötä kasvimaan annettiin elää omaa elämäänsä ihan ilman pottua, porkkanaa ja sipulia ja muutaman ajan päästä tilalle laitettiin kasvamaan nurmikkoa.

 Varaava takkakin on ukin itsensä muuraama.












Tässä kuvassa näkyy melkein valmis takka ja huomaa poppivehje! Takan yläosa ei ole tasainen, vaan se muurattiin porrasmaiseksi.










Ja mökkihän ei ole mitään ilman vettä ja laituria.  Koska mökki ei sijaitse minkään järven rannalla ja vettä haluttiin, rakennettiin siihen lampi, jota muutamia vuosia myöhemmin laajennettiin. Lampi on uimakelpoinen ja olihan siinä hiekkarantakin alkuvuosina, joka nyttemmin on kylläkin rannalta kasvanut nurmikkorannaksi.

Laituri kesti myös ukin elinajan. Samana talvena, kun ukki menehtyi, lähti myös laituri jäiden voimasta irti. Uusi laituri on myös projektilistalla, ollut jo useamman vuoden.

No tässä oli nämä rakennushommat tähän mennessä, mutta laitetaan jotain mukavampaakin muisteloakin tänne.

Kesämuistoista täytynee laittaa tämä nolompi juttu tänne julkisuuteen. Vuosia taaksepäin itselläni alkoi kesäloma viikkoa aikaisemmin kuin isännällä ja päätin pakata tavarat sekä pojat autoon mennäksemme muutamaa päivää aikaisemmin mökille. Näin sitten teimmekin ja mökille päästyämme teimme yhteistuumin alkutouhut pois alta ja aloimme viettämään lomaa. Saunomisen jälkeen jossain vaiheessa menimme nukkumaan, pojat omaan huoneeseen ja itse toiseen makkariin. Kukaan meistä ei ollut vielä ehtinyt nukahtamaan, kun kuului koputus. Ajattelin poikien siellä koputtelevan seinään ja en noteerannut sitä sen kummemmin, kunnes koputus kuului toistamiseen. Esikoispojalla oli samat ajatukset kuin itselläni, eli hän luuli minun koputtelevan seinään ja hän tuumasi ihmetellen, että mitä sä äiti siellä koputtelet. Tässä kohtaa hämmmästyin ja sanoin, että luulin heidän siellä koputtelevan ja samaan aikaan kuului uusi koputus. Tässä kohti noustiin sängyistä ylös ja katselimme varovasti ikkunoista nähdäksemme koputtelijan. Mitään/ketään ei näkynyt, mutta koputus jatkui edelleen. Itse en uskaltanut avata ovea ja pojat olivat sen verran pieniä, että heitäkään en voinut käskeä kurkkimaan ovesta. Ja sitten se tapahtui. Mielikuvitus pääsi valloilleen ja ilman järjen hiventä oivalsin, että oven takana on karhu, joka on niin viisas, että osaa koputtaa oveen. Tässä kohtaa sitten meni maha sekaisin ja oli pakko lähteä vessaan, joka siis on ulkona, mökillä kun ollaan. Yksinhän en uskaltanut lähteä tarpomaan pihan poikki, vaan raahasin pojat mukanani vessareissulle, mutta varustauduimme reissuun huolella: aseinamme oli lattiaharja ja takkatulen kohennusvälineitä eli tavaroita, joita saimme helposti mukaamme. Varovasti astuimme ovesta ulos peräkanaa, ketään ei näy missään ja oli helpotus päästä vessaan. Siellä sitten istuessani, nuorempi poika katseli ympärilleen ja totesi, että meidän mökin seinässä on reikä. Mitä? Joo-o, siellä on reikä, kato vaikka. Eihän siinä muu auttanut kun katsoa ja todeta, että reikä tosiaan on seinässä.  Kävellessämme takaisin mökille löysin puusilppua  maasta. Toki nämä silput olin nähnyt maassa jo aikaisemmin illalla, mutta ajattelin poikani olleen tosi sukkela liikkeissään ja hänen jo ehtineen tehdä puunveistohommia, kova kun tuohon aikaan oli veistelemään. Mutta ei, ei se ollut veistelystä tullutta puusilppua vaan ihan ehtaa maalattua seinälautaa, jota ystävämme palokärki oli aikansa kuluksi nakutellut ja jatkoi siis hommiaan, kun olimme painuneet pehkuihin. Ilo tietysti oli todeta, että oven takana ei ollut sitä tosi viisasta karhua, joka osaa koputella oveen, vaan koputuksen äänen sai aikaan lintuystävämme. No, tämä juttu on jäänyt myös poikien mieleen elävästi, kun siitä saan kuulla edelleenkin aina silloin tällöin. Ja tähän kohti täytyy myös sanoa sekin, että tämän jälkeen olen ainoastaan kerran lähtenyt mökille ilman isännän turvaa.

Tämän tarinan jälkeen alkaakin sitten valokuvakatselmus vuosien varrelta ja kun nämä tarinat on päivitetty, alkaa nykyhetken päivittäminen. Voi olla, että näitä tarinoita vuosien varrelta tulee tulevaisuudessa löytymään nykyhetken päivitysten yhteydessä, jos sattuu muisti pelaamaan sopivasti :)